Tutkivaa journalismia

Leevi Nikkarisen vintille jättämä päiväkirja on ollut ihan jännittävää luettavaa. Soittelin pari päivää sitten vuokranantajalleni roskalaatikoista ja hän sanoi järjestävänsä asian. Kysyin sitten samalla, muistaako hän, kuka oli tämä mystinen Leevi Nikkarinen. Hän oli kuulemma kaljaa kittaava nuori mies, joka ei koskaan leikannut partaansa tai kammannut tukkaansa. Sitten hän vain hävisi, eikä maksanut edes vuokraansa. Jos löydän Leevin tavaroista mitään arvokasta, niin se pitää antaa sitten vuokranantajalle.

En ole aikaisemmin pohtinut, onko maailmankaikkeus syntymäisillään vai kuolemaisillaan. Keksin vastauksen siihen lueskellessani Leevin päiväkirjaa. En tiedä kuka omistaa oikeudet teksteihin, mutta tuskinpa ketään haittaa, jos laitan tähän parhaita paloja.

”Kehon treenaaminen sopivaan kuntoon on edennyt hitaasti mutta varmasti sillä ennen matkalle lähtöä minun on pidettävä huolta siitä että olen henkisesti ja fyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa vaikkakin meditoimisesta on tullut vaikeaa sillä en pysty rauhoittumaan joten olen sen sijaan juonut olutta.”

”La persistència de la memòria valmistuu nopeammin kuin ajattelin mutta tajusin vasta äsken että se on liian pieni jotta sitä voisi oikeasti hyödyntää ellen sitten kehitä itsestäni samalla tavulla valuvaa lötköilijää.”

En varmaan voi laittaa tekijänoikeuslakien takia lisää lainauksia. Toivon, että näistä saa kuitenkin rakennettua edes jonkinlaisen kuvan Leevin ajatusmaailmasta. En tiedä itsestäni, mutta hänen maailmankaikkeutensa ei tainnut välittää kellonajoista. 

Dekkari

Olen nyt vain siivonnut asuntoani ja toivottavasti eheyttänyt samalla sieluani. Löysin vessasta sokeritoukkien asumuksen. En kuitenkaan jaksanut katsella niiden sikiämistä, joten suoritin ylemmyyden tunteissani massamurhan. Luulen onnistuneeni tässä, mutta se taitaa selvitä vasta muutaman kuukauden päästä.

Vintiltä löytämäni pahvilaatikko sisälsi kaikenlaista krääsää, jota olen nyt tutkiskellut. On kiva miettiä, millainen henkilö näiden omistaja on ollut. Tässähän tuntee itsensä ihan salapoliisiksi. Pitäisi varmaan ostaa suurennuslasi tai sitten sellaiset piilolinssit, jotka suurentavat sinne, minne silmä kohdistaa. Niitähän saa nykyään ilmaiseksi, jos jaksaa katsella joka puolella välkkyviä mainoksia. Tilasin ihan kokeilumielessä itselleni sellaiset, mutta paketti ei ole vielä saapunut perille.

Vintillä lojunut pahvilaatikko oli pelastukseni, kun nettiyhteyteni katkesi ainakin kahdeksi tunniksi. Laatikko sisälsi ainakin nämä tavarat:
- Kirja: Maiju Lassila – Tulitikkuja lainaamassa. Kunto kohtalainen.

- Kirja: HIMSKATTI… Suomen säälittävimmät kirosanat. Sijalla viisi oli ennakkosuosikkini "hitsi". Kunto heikko.
- Öljyvärimaalaus, joka yrittää jäljitellä sitä Salvador Dalin taulua, jossa on niitä venyviä kelloja. Maalaus ei ole ehkä aivan täydellinen jäljennys, mutta laitoin sen jo seinälleni. Mietin, että sitä on kiva katsella silloin, kun Suomi pelaa jääkiekkoa.

- Kitkat –suklaapatukka. Sitä ei ole avattu, mutta toisaalta parasta ennen päiväys on toissavuodelta.

- Naarmuuntuneita dvd-levyjä, joilla luultavasti musiikkia ja leffoja. Nyt pitäisi vain löytää dvd-soitin. 

Laatikosta löytyi myös postikortteja ja henkilökohtaisia kirjoituksia. joita en ole vielä rohjennut lukea. Olen aika varma, että laatikon omistajan nimi on Leevi Nikkarinen, sillä se nimi lukee monessa paperissa.

Pimeä vintti

Likaa pelkäävän miehen asunto on yleensä kaikista paskaisin. Päätin ruveta siis siivoamaan. Roskien vieminen on tässä talossa ongelma, sillä pihalla ei ole roskalaatikkoa. Löyhkääviä jätesäkkejä pursuava keittiöni näytti satamalokkien leiriytymisalueelta. Muistin sitten talossa olevan vintin, jossa en ollut vielä käynyt. Päätin viedä roskat sinne vähäksi aikaa säilytykseen.

Vuokranantajani on melko vanha nainen. En aina tiedä, milloin hän puhuu totta ja milloin kertoo jonkun jutun vaikka vitsinä. Kuitenkin hän kertoi, kuinka talossa on kuollut ainakin kaksi ja kadonnut yksi ihminen. Kadonnut tyyppi oli ollut laitapuolen kulkija, joka jätti vuokran maksamatta ja hävisi. Hänestä tehtiin katoamisilmestys poliisille.

Kuolintapauksista on aikaa jo yli viisikymmentä vuotta. Huhun mukaan nainen oli jättänyt vaunuissa nukkuvan lapsensa pihalle. Kevätaurinko oli lämmittänyt kattoa, jolta sitten putosi lumet lapsen päälle. Nainen huomasi tämän jonkin ajan kuluttua. Seuraavaksi hän puri itseltään kätensä irti ja kuoli hitaasti verenhukkaan.

Toisen huhun mukaan lapsi oli nähty talossa myöhemmin. Äidin irti purtua kättä ei koskaan löydetty. Ehkäpä minä löytäisin sen vintiltä.

Siellä ei ollut kuitenkaan muuta kuin sahanpurua ja muutama pahvilaatikko. Yhdessä laatikossa oli jotain vanhoja kirjoja ja kouluvihkoja. Päätin ottaa laatikon mukaani, koska minulla ei ollut kirjastovelkojen takia mitään luettavaa. Jätin sinne neljä jätesäkillistä roskia, joille minun pitäisi vielä keksiä uusi sijoituspaikka.

Kuvassa vuokranantajani

Mielenosoitus

Toimenkuvani työpaikallani muuttui. Nykyisin toimin siivoojana, sillä ainoastaan tietokoneohjelma 2-oii myy lehtiä puhelimitse. Kun 2-oii tuotiin tänne, lähti samalla yli kaksikymmentä työpaikkaa. Itse sain jäädä vielä siivoojaksi, kunnes työsuhteeni loppuu.

Meitä oli siis seitsemän ihmistä ja silti jotkut uskalsivat valittaa. Kuulin kahvihuoneesta kovaäänistä puhetta ja menin kurkkimaan mitä siellä tapahtuu. Keittiön oveen oli ilmestynyt lappu, jossa luki:

”Uuden terveyssäännöksen mukaan ei ole enää mahdollista syödä omia eväitä kahvihuoneessa. Kaikki eväät on ostettava huoneessa sijaitsevista virkistysjuoma- ja suklaa-automaateista.”

Lila, joka oli työpaikan ja päiväunieni valopilkku, huomasi minut ja viittoi luokseen. Hän kertoi mielenosoituksesta, johon koko henkilökunta oli osallistumassa. Se vastustaisi roskaruokaa, jota meille syötetään väkipakolla. Suostuin tulemaan mielenosoitukseen, vaikka en ollut ennen käynyt tällaisissa. Puolustaakseni itseäni voin kertoa, että suostuin tähän vain Lilan takia.

Kokoonnuimme siis töiden jälkeen Kuopion torille, vaikka siellä oli remontin takia muutenkin ahdasta. Ihmisillä oli kylttejä ja lakanoita, joissa luki tekstejä kuten ”Pelkästä suklaasta tulee paha olo!” ja ”Ei minulla ole varaa ostaa pullovettä!”

Kun Lila huomasi minut, minua harmitti, etten ollut tajunnut tehdä itselleni mitään kylttiä. Vilkutin hänelle, mutta hän vaikutti kiireiseltä huutaessaan iskulauseita. Katsoin aikaa kaupungintalon kellosta, kun huomasin siellä tumma-asuisen miehen, joka näytti tähtäävän meitä jollain. Pian huomasin, että myös Anttilan katolla oli kaksi miestä.

Pian luotien sade kaatoi mielenosoittajia kuin kevyttä heinää. Hyppäsin itse sivuun ja huomasin, että ainoastaan äsken kylttejä kantaneet suihkusivat verta. Lilalta oli lähtenyt irti puolet päästä, eikä hän näyttänyt enää yhtään tulevien lapsieni äidiltä. Sitten kävelin kotiin ja päätin, etten enää koskaan osallistu mielenosoituksiin. 

Makaronia ja nakkikastiketta

Sain eilen pienen palovamman nivusilleni. En aio kokata enää koskaan, koska se on aivan liian vaarallista. En ymmärrä miksi se on edes laillista,

Rupesin kaatamaan makaroneista pois vesiä, kun minulle tapahtui jotain kummallista. Oikea käteni katosi ja samassa kaadoin vedet päälleni. En tiedä säikähdinkö enemmän kiehuvaa vettä vai sitä, että minulta oli juuri kadonnut ruumiinosa. Pysyin juuri ja juuri tajuissani. Koin niin vahvaa epätoivoa, että se olisi kaatanut Mikko Alatalonkin.

Sitten huomasin, että kadonnut käteni oli ilmestynyt tietokonepöydälleni. Se liikkui ja vaikutti etsivän jotakin. Se, ettei sillä ollut vartaloa, jossa roikkua, ei näyttänyt harmittavan sitä ollenkaan. Aloin lähestyä kättä ja juuri kun olin tarttumassa siihen, niin se hävisi ja ilmestyi takaisin omalle paikalleen, olkapäähäni.

Söin makaronien kanssa nakkikastiketta, mistä tuli yllättävän hyvää. En silti aio enää koskaan kokata. Hullujen hommaa. 

Miksi Blogger?

Kun katsoo osoiteriviä, niin huomaa, että nimeni lopussa lukee blogspot. Tähän on hyvä syy. Valitsin kaikista mahdollisista alustoista Googlen omistaman Bloggerin, koska olen livenä nähnyt, miten hyvin Googlen miehet hoitavat hommansa.. Tämä tapahtui silloin, kun yritys kuvasi Street- ja Mindview karttojaan pakettiautollaan ajellen.

Googlen työntekijät kävivät kuvaamassa myös meillä päin. Olin pihalla ottamassa aurinkoa melkein patentoimassani folio-solariumissa. Suomessa on vaikea saada kunnollista rusketusta, enkä minä jaksa olla aina mikään kalkkilaivan kapteeni. Annoin siis auringolle lisää hehkua folion avulla.

Makasin ruskettumassa pelaten samalla Kimbleä itseäni vastaan, kun värikäs pakettiauto ajoi pihaamme. Sen katolla oli niin iso antenni, että ihmettin, miten auto edes pysyy renkaillaan eikä kaadu tuulen mukana. Auto pysähtyi pihan eteen ja sen sisältä nousi heiveröisen näköinen mies kädessään joku mittarin näköinen laite. Hän huusi, että minun pitäisi nousta pois folion päältä, jotta he saisivat kuvattua minut. Nyt kuvaan tuli liikaa häiriötä eikä Google voinut julkaista mitään epätarkkaa.

Olin kuitenkin sitä mieltä, ettei minun tarvinnut nousta, sillä nyt oli kuitenkin vapaapäiväni. Eihän se käy päinsä, että kun pääsen vihdoin rentoutumaan, niin ison firman tyypit tulevat ja sanovat, mitä minun pitäisi tehdä. Mies alkoi selittää jotain aikataulusta, josta he olivat jääneet jo reilusti jälkeen. Sanoin, ettei se ollut minun ongelmani ja painoin Kimblen noppaa. En saanut vieläkään kuutosta eikä liikkeellä ollut yhtään nappulaa. Mies seisoi vieläkin talon edessä mittari kädessään, kunnes tajusi kömpiä takaisin autoonsa.

Painoin taas noppajuttua, mutta yhtäkkiä tuli hämärämpää ja viileämpää. Kaksi miestä levitti Googlen mainoslakanaa aivan auringon edessä ja pihamaalleni tuli varjo. Sanoin soittavani pian poliisille, mutta he väittivät, etteivät he rikkoneet mitään lakia. Miehet eivät kuitenkaan olleet minun pihallani vaan aivan sen vieressä. Jos en nyt nousisi folio-solariumistani, he asentaisivat auringon eteen vielä isomman Google-mainoksen, enkä minä saisi koskaan rusketustani. Perhanan Google…

Tuollaista asennetta työntekoon on kuitenkin pakko arvostaa. Tunnustin tappioni Googlen miehille ja nousin folio-solariumistani. Käskin heitä kuvaamaan minut nopeasti, jotta pääsisin jatkamaan peliäni. Laiha mies osoitti mittarinsa minuun ja huusi autolle, että lukema on selvä. Tunsin pienen säpsähdyksen ja samalla aivastin. Pian auto ajoi naapurin pihaan ja minä pääsin keskittymään Kimbleen. Tämä voi vaikuttaa tyhmältä, mutta siitä hetkestä lähtien olen arvostanut Googlen työntekijöiden asennetta. Sen takia minä myös valitsin Bloggerin. Tätä on myös helppo käyttää ja Adsensen avulla voin vielä tienata parikymppiä vuodessa.