Mielenosoitus

Toimenkuvani työpaikallani muuttui. Nykyisin toimin siivoojana, sillä ainoastaan tietokoneohjelma 2-oii myy lehtiä puhelimitse. Kun 2-oii tuotiin tänne, lähti samalla yli kaksikymmentä työpaikkaa. Itse sain jäädä vielä siivoojaksi, kunnes työsuhteeni loppuu.

Meitä oli siis seitsemän ihmistä ja silti jotkut uskalsivat valittaa. Kuulin kahvihuoneesta kovaäänistä puhetta ja menin kurkkimaan mitä siellä tapahtuu. Keittiön oveen oli ilmestynyt lappu, jossa luki:

”Uuden terveyssäännöksen mukaan ei ole enää mahdollista syödä omia eväitä kahvihuoneessa. Kaikki eväät on ostettava huoneessa sijaitsevista virkistysjuoma- ja suklaa-automaateista.”

Lila, joka oli työpaikan ja päiväunieni valopilkku, huomasi minut ja viittoi luokseen. Hän kertoi mielenosoituksesta, johon koko henkilökunta oli osallistumassa. Se vastustaisi roskaruokaa, jota meille syötetään väkipakolla. Suostuin tulemaan mielenosoitukseen, vaikka en ollut ennen käynyt tällaisissa. Puolustaakseni itseäni voin kertoa, että suostuin tähän vain Lilan takia.

Kokoonnuimme siis töiden jälkeen Kuopion torille, vaikka siellä oli remontin takia muutenkin ahdasta. Ihmisillä oli kylttejä ja lakanoita, joissa luki tekstejä kuten ”Pelkästä suklaasta tulee paha olo!” ja ”Ei minulla ole varaa ostaa pullovettä!”

Kun Lila huomasi minut, minua harmitti, etten ollut tajunnut tehdä itselleni mitään kylttiä. Vilkutin hänelle, mutta hän vaikutti kiireiseltä huutaessaan iskulauseita. Katsoin aikaa kaupungintalon kellosta, kun huomasin siellä tumma-asuisen miehen, joka näytti tähtäävän meitä jollain. Pian huomasin, että myös Anttilan katolla oli kaksi miestä.

Pian luotien sade kaatoi mielenosoittajia kuin kevyttä heinää. Hyppäsin itse sivuun ja huomasin, että ainoastaan äsken kylttejä kantaneet suihkusivat verta. Lilalta oli lähtenyt irti puolet päästä, eikä hän näyttänyt enää yhtään tulevien lapsieni äidiltä. Sitten kävelin kotiin ja päätin, etten enää koskaan osallistu mielenosoituksiin.